Mansikoita ja suklaata

Totuus halauksesta
Danae C Diéguez

Liikutun yhä muistellessani Diegon ja Davidin halausta ohjaaja Tomás Gutiérrez Alean elokuvan Mansikoita ja suklaata (Fresa y Chocolate, 1993) loppukohtauksessa. Muistan yhä nuo vuoden 1993 joulukuiset päivät Uuden latinalaisamerikkalaisen elokuvan festivaaleilla, kun väkijoukko yritti lumivyöryn tavoin valloittaa Yara-elokuvateatterin salin.

Emme saapuneet katsomaan elokuvaa ainoastaan kuubalaisen elokuvan suurimman nimen Titónin houkuttelemana, vaan koska ehkä jo silloin aavistimme osallistuvamme kuubalaiselle kulttuurielämälle hyvin tärkeään hetkeen. Eräänlaisen muutoksen hetkeen, jossa saimme ja jossa meidän täytyi olla mukana.

Titónin elokuvat ovat hahmotelleet kuubalaisen elokuvan ääriviivat. Ohjaaja Gutiérrez Alea erottuu joukosta klassikkoelokuvillaan, kuten Muistoja alikehityksen ajoilta  (Memorias del subdesarrollo, 1968) ja Byrokraatin kuolema (La muerte de un burócrata, 1966). Gutiérrez Alean elokuvat ovat kielenkäytöltään ajankohtaisia ja samalla käsittelemiensä aiheiden tutkijoita, provosoijia ja kyseenalaistajia. Nuo elokuvat saivat meidät ajattelemaan ja ne uskalsivat olla ja olivatkin — sanan varsinaisessa merkityksessä — vallankumouksellisia.

Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan pitää Mansikoita ja suklaata -elokuvan esittämistä Neuvostoliiton romahtamisesta aiheutuneen Kuuban talouskriisin erityiskaudella (período especial). Keskustelua herättänyt elokuva tarkastelee kahden hyvin erilaisen miehen, Diegon ja Davidin, välistä ystävyyssuhdetta. Diego on kuubalaiseen kulttuuriin sitoutunut homoseksuaali, joka päättää hylätä maansa; David puolestaan on nuori akateeminen heteroseksuaali ja aktiivinen kommunisti. Vihdoinkin vaikutti siltä, että yleisöltä pitkään vaiettu puheenaihe alkoi saada jalansijaa kuubalaisessa yhteiskunnassa.

Mansikoita ja suklaata on elokuvaversio kuubalaisen Senel Pazin vuonna tarinasta Susi, metsä ja uusi mies (El Lobo, el Bosque y el Hombre Nuevo, 1989), jolle Ranskan kansainvälinen radio myönsi Juan Rulfo -palkinnon vuonna 1990. Jo Pazin kirjoittama tarinakin synnytti kiivasta julkista keskustelua. Juuri osaksi tuon kohun ja erityisesti ohjaaja Gutiérrez Alean ammattitaidon ansiosta, tarinan filmattu versio osoittautui todelliseksi kuubalaisen elokuvan ja kulttuurielämän läpimurroksi.

Rakenteeltaan klassisen elokuvan suurin oivallisuus lienee sen henkilöhahmoissa, erityisesti Diegon ja Davidin välisessä ystävyyssuhteessa, joka syvenee näiden henkilöhahmojen keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Elokuva on suuri kunnianosoitus ymmärtämiselle, harmonialle ja suvaitsevuudelle. Lisäksi se on kuvaus kuubalaisen ja yleismaailmallisen kulttuurin välisestä suhteesta. Elokuva on uskollisuudenosoitus Kuubaa, identiteettiä sekä sitä emotionaalista ja kulttuurista epäjärjestystä kohtaan, jonka kanssa me tuolloin elimme.

Moni elokuvassa esitetyistä kiistanaiheista on yhä ratkaisematta, toiset ovat yhä tänä päivänä kansallisen väittelyn kohteita ja huolenaiheita. Mutta niin kauan kuin maailmassa kärsitään poliittisesta, seksuaalisesta ja uskonnollisesta suvaitsemattomuudesta nuo aiheet ovat aina vain tuoreempia ja ajankohtaisempia.

Ehkäpä juuri ajankohtaisuutensa ja moniulottuvuutensa ansiosta Mansikoita ja suklaata pääsi Oscar-elokuvaehdokkaiden joukkoon. Ehkä syynä on pelkkä elokuvan pelkistetty visuaalinen kieli, joka ei kuitenkaan syyllisty missään nimessä yksinkertaisuuteen. Tai ehkä taustalla ovat David ja Diego, jotka tarvitsivat tuon viimeisen syvän ja vilpittömän halauksen muistuttaakseen meitä inhimillisyydestämme. Tämän vuoksi tuo halaus saa uskoni takaisin ja herkistää minut. Samalla se saa minut vakuuttuneeksi siitä, että kuubalainen elokuva, erityisesti Gutiérrez Alean elokuvat, tekevät sovinnon totuuden kauneuden ja julmuuden kanssa